Miksi?

  Alotin tän tekstin joskus kaaaauan sitten, mutta en oikein tiedä, miks en oo jatkanu tätä aiemmin loppuun ja julkassu tätä. Mutta tässä siis kerron, miksi mä lähden vaihtoon, miks Rotareiden kautta ja miks just USA. Ja koska aattelin, että tää mun blogi on ihan tylsä ja kuvaton, koska en oo vielä siellä Amerikassa ottamassa kuvia, enkä nää mitää ideaa siinä, että täyttää tekstinsä joillain random kuvilla We♥it:ista (samat aforismit niis aina on), laitoin kuvia Ruisrockista Macklemoren & Ryan Lewiksen keikalta, koska se ei riitä, että niillä sillon taannoin spämmättiin Facebook ja blogiteksti, ja kaikkihan niistä haluaa kuvia nähdä, right? Ja ei, edellistä virkkeestä ei voinu jättää pois yhtäkää sivulausetta.

  Olin ala-asteella, oltiin äitin kans tulos autolla jostain, ja äiti yhtäkkiä sano, että jos se pystyis muuttamaan nuoruuttaan, niin se olis lähteny vaihtoon. Mä en ollu sitä ennen kertaakaa miettiny mitää vaihtoon lähtemistä, ei kukaa meidän sukulaisista tai tuttavistakaa ollu mitää sellasta tehny, enkä mä oikein mistää muualtakaa ollu vaihto-oppilaana olosta kuullu. Mutta siinä me sitte automatka siitä puhuttiin ja rupesin miettiin, ettei mikään huono idea. Oikeestaan siitä asti oonki sit suunnitellu mun tulevaisuutta sillee, että ala-asteen jälkeen yläaste, sitten vuosi lukiota, vuosi vaihdossa, vielä kaks vuotta lukiossa, ja sitten jotain. 

  Viime syksynä sitten laitettiin haku menemään, tuo järjestö oli aika selvä, ku iskä kuuluu Rotareihin ja muutkin Jurvasta on lähteny just sen järjestön kautta. Muutenki täältä ei ollu halukkaita lähtijöitä ku minä ja Elina, ja koska Elina pääsi toisen Rotary-klubin kautta, oli se aika varmaa, että mäkin täältä pääsen Rotareiden kautta maailmalle lähtemään. Koulumenestystä on riittävästi, Me can tala English tarpeeksi, eikä mulla oo mitää sairauksia tai muita rajoittavia tekijöitä. Joten mä en sitte edes laittanu hakemuksia muille järjestöille, pidin sitä USA:han pääsyäki niin itsestäänselvyytenä, koska "on aina ennenki kaikki sinne päässy".

  Sitten. Helmikuun 21. meillä oli outbound-koulutus Härmässä. Oltiin siinä auditoriossa tai jossain, ja vuorotellen kaikkien nimet ja maat, joihin hakemus oli lähetetty, heijastettiin valkokankaalle, ja mun nimen perässä luki Australia. Loppukoulutuksesta ei oo oikein mitään muistikuvaa, keskityin vaan siihen, että en itke muitten nähden. Itkin vasta automatkan kotiin. Taisin sinä iltana kirjottaa kauheen angstipostauksen ja vihata Australiaa ja kaikkea muutaki, mutta kyllä mulle lopulta paikka Jenkkeihin löyty! En oikein ees tiedä, ketkä tota mun asiaa on järjestelly, mutta jos joku niistä sattuu tätä lukemaan, niin ihan oikeesti jättisuuri kiitos kaikille! Mun ei tarvinnukkaa lähteä jonku kaupallisen järjestön kautta, tai luopua mun unelmista!

  Sitten taas tämä: Mikä tähän joku vaihtarille sopimaton painoittava kirosana (en mä oikeesti kiroile) siinä Amerikassa ny sitte on? Ameriikan Yhdysvallat, aika mainstream ykköskohde vaihtovuodelle. USA:sta haaveilevat ihmiset on kuulemma pinnallisia, haluaa sinne, koska on kattonu jotain tv-sarjoja ja leffoja ja lukenu kirjoja, ei se sit oikeesti oo sellasta se elämä siellä, pettyy vain ku tajuaa, että ne amerikklaiset onki vain ihmisiä. Arvatkaa mitä. Mä oikeesti tiedän, että ne ei oo kaikki kaljamahaisia teksasilaisia cowboy-hattu päässä, Jersey Shoressa sekoilevia Snookeja, tai supersöpöjä urheilijapoikia, jotka keksii maailman ihanimman tavan pyytää tyttöystäväänsä Promiin.

  Miksi mä sitten haluan sinne? Siellä ei oo tuhansien vuosien kulttuurihistoriaa, siellä ei oo eksoottista kieltä, ei edes erityisen eksoottista luontoa, ihmiset on ihan normaaleja ja ehkä jopa vähän normaalia läskimpiä. Niimpä. Ei mitään nähtävää. En mä oikeesti tiedä, mikä siellä on, mutta se nyt vaan sattuu oleen mun unelma, problem? Yks syy on se englannin kieli, mutta se ei selitä sitä, etten halunnu Australiaan. Ehkä mä sitte kuitenki loppujen lopuksi vaan oon niin aivopesty kaikkien medioiden (mediojen?) kautta siihen, että Yhdysvalloissa kaikki on paremmin, aamen. Mä haluan sinne elämään high school -teinin elämää. Oon sanonu jo aiemminki tän, mutta mä haluan kokea Amerikan.  

  Vaihtoon lähteminen on varmasti yks mun koko elämän hienoimmista kokemuksista. Tai no melkein pakostaki ainaki ihan erilainen, ku mikää, mitä mä oon tähän mennes kokenu. Oppii lisää kieltä ja kulttuuria, ja näkee erilaisia tapoja elää. Mutta suurin on varmaan se henkinen kasvu. Ei kukaa palaa vaihdosta samana ihmisenä, ku sinne lähti. Koska siinä elää sen vuoden ilman perhettä, lemmikkejä, kavereita, jotkut mua vähemmän säälittävät jopa ilman poika- tai tyttöystäväänsä. Eikä siellä vaihdossa voi syödä samoja ruokia ku täällä, tai välttämättä pukeutua samanlaisiin vaatteisiin. Ei mun host-perheet varmaan anna mun käyttää kahta tuolia aina ku syön, eikä ne ymmärrä sitä, että järjestän kananmunat laatikkoonsa symmetrisesti. Mun pitää muuttua ihmisenä, toivottavasti vähä aikuisempaan suuntaan. Ja mä palaan sieltä valtameren toiselta puolelta sitte ens kesänä lihavampana ja köyhempänä, mutta henkisesti sata kertaa rikkaampana.

  Ihmiset kysyy multa jatkuvasti, jännittääkö. Öö ei. Yheksän päivää lähtöön, pitäiskö jännittää? Ehkä mä en oo vaan vielä oikein tiedostanu tota mun lähtöä. Oikeesti, en oo ees itkeny kertaakaa. Mulla on varmaan ollu niin kiireinen kesäloma, etten oo edes oikein kerinny ajatella ja käsitellä sitä asiaa, että mä reilun viikon päästä jätän mun elämän täällä Suomessa vuodeksi. Mutta ku ihan oikeesti, mitä täs ny pitäis jännittää? Ehkä korkeintaan sitä, että saanko mä sieltä yhtää kaveria, vai istunko mä koko vuoden kaikki ruokatunnit yksin omassa pöydässäni ja kaikki kattoo mun päälle ja kuiskuttelee, että toi on se weirdo suomalainen vaihtari. 

  Semmosia ajatuksia tällä kertaa. Varmaan jäi vielä paljo sanomatta, mutta olin just viikon riparilla isosena, niin tässä kello kaksi perjantai-iltana univelkaisena ja väsyneenä ei tähän hätään keksi muuta sanottavaa. Saa laittaa kommenttia ja kysellä ja liittyä lukijaksi. Ja klikata tosta "read", olis ihan kiva. Kirjotan varmaan ens viikolla seuraavan kerran, heippaaaa.
  Jaa ja anteeksi, että noi kuvat on liika pieniä ja kaikki vaan vasemmas laidas, mutta nyt ei ihan oikeesti huvita taistella tän teknologian kans enää, joten toivotaan, ettei kuvien kapeus aiheuta kellekkää aivoverenvuotoa tai muuta vastaavaa ongelmaa. Kyllä mä vielä johonki tekstiin laitan oikeen kokoset kuvat.